Äidille.
Elettiin joulunalusaikaa, tarkemmin viidettä joulukuun päivää vuonna 2001. Katsoin huoneeni ovensuussa seisovaa hahmoa, jonka ryhdissä oli jotain anteeksipyytelevää.
Olin edellispäivänä täyttänyt kolmetoista ja nyt minulta vietäisiin äiti. Tai ei, ei minulta kukaan mitään veisi - siihen me kaikki halusimme uskoa. Tietämättömyys oli kuitenkin syvempää, sen rajat jossain ulottumattomissamme. Elimme 2000-luvun alkua, jolloin syöpä oli harvojen ja epäonnisten tauti; ainakin siitä puhuttiin jotenkin puoliääneen ja varoen. Se ei ollut arkista - sanaan kietoutui rutkasti enemmän kuolemanpelkoa kuin tänään.
Syöpä.
Siinä me seisoimme, äiti ja tytär. Ikkunoita reunustavien jouluvalojen hehku oli keltaista. Kohta veljet tulisivat kotiin ja sitten kertoisimme heille. Isä tiesi jo. Silmillemme kiedottiin hellästi ohut huivi ja meidän tehtävämme oli vain luottaa.
Iltaisin rukoilin salaa, varmuuden vuoksi.
Äiti piilotti pelkonsa. Aurasi sen sivuun ja käski pysyä siellä. Hän sai kaiken näyttämään siltä, kuin pyörävarastostamme olisi varastettu polkupyörä. Vain keittiön pöydälle kerääntyneistä lääkepurkeista saattoi saada vihiä siitä että joku perheessämme sairasti. Itkin ja surin suomuille palanutta ihoa ja leikkaussaliin jäänyttä rintaa, mutta huolestua en osannut. Se oli kai kaiken tarkoituskin: pitää lapset lähellä, mutta rajata pelon ulkopuolelle.
Ei hätää. Laboratoriotulokset näyttivät hyviltä, äiti lähti aamuisin parkkipaikalta samaan aikaan kuin aina ennenkin. Ajoi sytostaatteihin ja sieltä töihin. Kun ei kotonakaan osannut olla.
Olimme tekemisissä naisten yleisimmän syövän kanssa, mutta kaikki ympärillä tapahtuva oli muuta kuin yleistä: alusvaatteet ostettiin erikoisliikkeistä, proteesi teetettiin mittatilauksena. Yhtäkkiä moni normaali arkitoiminta oli valahtanut erityiskohtelun piiriin. Äiti sai kirjekuoressa merkin, jonka kanssa sai mennä uimahallin saunaan uimapuku päällä. Ei tarvitsisi riisua. Minä katselin kainaloon ulottuvaa arpea ja mietin eronteon logiikkaa - sitä miten kaikki selittelivät että tämä on ihan normaalia.
Kun vuoden päästä leikkauksesta ensimmäiset proteesirintaliivit saapuivat vaatekauppoihin, kävelin äidin kanssa alusvaateosastolla. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui siltä että asiaa ei tarvitsisi piilotella. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä pienemmäksi juttu kävi. Myöhemmin muidenkin äidit sairastuivat - minä kerroin välitunneilla sen minkä ehdin ja osasin. Minä osasin kertoa selviytymistarinan, ja senhän kaikki halusivat kuulla.
Totuus on kuitenkin se, että kaikki eivät selviä. Eivät, vaikka olisivat kenen äitejä tai tyttäriä.
Käytä pari minuuttia, ja listaa päässäsi tuntemasi naiset: perhe, sukulaiset, ystävät, työkaverit; hyvän päivän tutut, naapurit, harrastuspiirien porukat. Joka kymmenes nainen sairastuu rintasyöpään. Tänäkin vuonna noin 4800:lle naiselle lausutaan vuorosanat, joissa on toivoa mutta ei koskaan yltiöoptimismia.
Ihmisten ja kannustavien sanojen lisäksi tarvitaan tutkimusta. Ja tutkimus vaatii rahaa. Klikkaukset ja tykkäykset ovat eleinä kauniita, mutta näissä asioissa vain konkreettisilla teoilla on loppupeleissä merkitystä. Nyt puhumme euroista; yhdestä tai sadasta. Olen lähtökohtaisesti ei-rahallisen tuen puolestapuhuja, mutta totuus on tämä: en ole syöpätutkija. En voi vapaa-ajallani mennä laboratorioon ''auttelemaan''. Tässä asiassa parhain tapani auttaa on lahjoittaa.
Roosa nauha -kampanja on kasvanut vuosien varrella huimiin mittoihin. Alkuvuosina väri rajoittui nauhoihin, mutta nyt pinkkinä hohtavat pullat ja perunat, Kalevala-korut ja Marimekon huivit. Seuraa paljastus: en oikeastaan pidä roosasta väristä. Sen sijaan, että vuoraisin asuntoni pinkeillä siivousvälineillä ja joisin kuukauden ajan pelkkää roosanhohtoista kivennäisvettä, koen luonnollisemmaksi tavaksi lahjoittaa suoraan keräykseen. Perustin pienen keräyspotinkin, joka on vuorokauden kuluessa jo lähes täyttynyt. Kiitos.
(Ja vaikka väriä vierastankin, yksi on varma: nauhasta en luovu - sen isken perjantaina rintaani.)
Kun ensimmäiset nauhat saapuivat vaatekauppojen kassoille, ostin ylpeänä ja tiedostavana yläasteelaisena omani. Pujottaessani sen repun selkämykseen bändipinssien ja muiden kantaaottavien ''I'm a star'' -strassikorujen sekaan, en voinut kuvitellakaan että olisin jonain päivänä osa kampanjaa.
Tänään olen. Kirjoittajana, mutta ennen kaikkea tyttärenä.
Laura
EDIT: Kaksikymmentä minuuttia tekstin julkaisemisen jälkeen tavoitepotti on koossa. Kiitos ystävät, lukijat, ihmiset.
