Tässä yhtenä päivänä bussissa tullessani kämpille salin jälkeen jäin ihan mielenkiinnosta seuraamaan kanssamatkustajia. Kun pitkäaikaiset kuulokkeeni sanoivat itsensä irti (kokeiluun vielä Jesari-pelastusoperaatio ennen täyttä hylkäämistä) bussimatka meni mukavasti näinkin.
Päädyin huomaamaan kuinka mm. ylpeys ilmeni ihmisissä hyvinkin eri tavoilla. Oli ylpeää äitiä joka kiinnostuneena kuunteli lapsensa innostunutta selitystä päivän tapahtumista päiväkodissa. Oli ylpeää, ellei melkein pöyhkeää vanhempaa rouvaa kasseineen, joka varasi itselleen 2 penkkiä bussista ja teki katseellaan hyvin selkeäksi muille matkustajille ettei tulisi luovuttamaan vapaata paikkaa laukkunsa alta vaikka jonkun henki riippuisikin siitä. Oli myös keski-ikäistä ja nuorta miestä jotka istuivat inva-paikoilla, tyhjä katse kasvoillaan, huokuen välinpitämättömyyttään ja pysäkin tullessa kysyivät (lue=vaativat) bussikuskia päästämään heidät etuovesta vaikka sieltä olikin tulossa vastaan uusia matkustajia, vain ja ainoastaan koska kyseinen ovi oli heitä lähempänä.
Ihmetellessäni ihmisten erilaisia käyttäytymismalleja, olemuksia ja suhtautumisia toisiin bussissa olijoihin, päädyin miettimään mikä tekee ihmisestä ylpeän? Miten ylpeys määritellään ja missä menee ylpeyden, omanarvon ja pöyhkeyden sekä ylimielisyyden rajat?
Onko kyseessä kenties kasvatus?
Miten ihminen kasvatetaan kunnitoittamaan esim. itseään ja kaikkea muuta ympärillä. Millainen arvo ihmisille ja hänen tekemisilleen annetaan. Jos ihmisen tekemisiä arvostetaan ja kehutaan pienestä pitäen muodostuuko ihmisestä vanhempana itseään arvostava henkilö, joka tietää vahvat puolensa ja tietää mihin pystyy ja mihin ei. Vai nostaako tukemaan tarkoitettu pohja ihmisen muiden yläpuolelle, huomioimaan vain ja ainoastaan itsensä ja juuri omat tekemisensä. Asettamaan itselleen arvon juuri tekemisiensä ja esim. ulkoisen olemuksensa kautta, saaden hyvää oloa vain ja ainoastaan silloin kun muut ihmiset huomioivat hänet, kehuvat tai ylipäätään vain hyväksyvät tämän tekemiset. Voidaanko sanoa, millä tavalla ihmisen voi kasvattaa oikein, arvostamaan oikeita arvoja ja pysymään ylpeänä pöyhkeän sijaan? Voiko ihmisen kasvattaa niin ettei ylpeys loppujen lopuksi kahlitse tai tuhoa häntä?
Vai onko sittenkin kyseessä erilaiset ulkoiset tekijät elämämme aikana?
Vaikka ihminen kasvatettaisiin kuinka hyville arvoille tahansa, oli hän sitten luonnostaan kuinka hyväsydäminen tai taitava tahansa, voi vain ihmitellä miten hyvinkin yksinkertaisesta elämänoloista hiukan parempaan nousseet ihmiset voivat muuttua toisten etuja ajattelevista kultapojista täysin omaa napaansa tuijottavia nirppanokkia. Voiko ihmistä silti tuomita heti paikan päällä? Voiko olla kyse, että ihminen on kokenut oman elämänsä aikana vain tarpeeksi nakertavaa vääryyttä, että hetken tullen ihminen vain valitsee helpoimman tien ulos tilanteesta: hän päätyy suojelemaan itseään, ajatusmallejaan ja arvojaan luottamaan ja arvostamaan vain ja ainoastaan itseään ja tekemisiiän. Voiko olla myös olla osasyyllisenä vääränlainen vastaanotto tai kannustus? Jos narsistinen pomo ei anna tarpeeksi arvostusta työpanostukselle tai jos tietty ryhmä tyttöjä määrittelee mikä on in ja mikä out, mikä ok ja mikä ei koko yläasteen 3 vuotisen opiskelun aikana. Jos ko. työntekijä ei sano vastaan pomolleen syystä tai toisesta vääristyvätkö hänen arvomaailmansa ja ylpeyden aiheensa niin itseään kuin muita ihmisiä kohtaan? Jos kukaan ei mene kyseenalaistamaan tyttöporukan toimintaa koko yläasteen aikana oppivatko ko. tytöt saamaan kaiken valmiina, oppivatko he aina ottamaan vain ja ainoastaan kehuja ja ihailevia katseita osakseen puhumattakaan siitä oppivatko he ottamaan ihmisten välinpitämättömyyden vain hiljaisena hyväksymisenä heidän käytös- ja ajatusmalleilleen?
Mm. allekirjoittaneella ylpeys ilmenee useimmiten hiukan ehkä negatiivisemmalla tavalla kuin positiivisella. Osaan kyllä olla ylpeä itsestäni ja tekemisistäni jos ja kun omasta mielestäni sille on aihetta! Kuitenkin, ylpeys näkyy minussa useimmiten siinä, etten osaa esim. pyytää apua niin helposti silloin kuin sitä oikeasti tarvitsisin enkä myöskään osaa heittää pyyhettä kehään ajoissa, ollessa kyseessä sitten työt, tavoitteiden saavuttamiset tai toisen ihmisen auttaminen. Onneksi olen pikkuhiljaa oppinut huomaamaan itsestäni tätä huonomman laadun "ylpeyttä" ja muokkaamaan asioita että osaisin kiinnittää oman huomioni parempaan ylpeyteen ja täten vahvistaa itseäni ja oman arvon-tunnettani. Myös se, että ei vain paina puuta pahkaa maailman tappiin asti, ole aina se vahvin ja viisain, seiso viimeisenä pystyssä tai onnistu kaikessa itsenäisesti tee ihmisestä vahvaa, onnistunutta tai ylpeää/ihailun kohdetta. SE, että uskaltaa myöntää olleensa väärässä. SE, että uskaltaa pyytää apua tarvittaessa. SE, että pystyy myöntämään ettei vain pysty johonkin itse tai vaikka toisen ihmisen avulla. JUURI SE tekee ihmisestä vahvan sekä minun mielestä antaa ylpeyden aihetta vaikka loppuelämäksi. Se, että ihminen myöntää olevansa vain ihminen, että hänen kykynsä, mielensä ja ruumiinsa on rajattu..
Tiettyyn pisteeseen asti, kunnes hän päättää yrittää ylittää itsensä tavalla tai toisella, kuitenkin, asettamalla itsensä samalle viivalle kaikkien ihmisten kanssa jotka hänen elämäänsä vaikuttavat, tavalla tai toisella. Ei sen viivan alapuolelle ajatellen vähempää itsestään eikä myöskään sen viivan yläpuolelle täten luullen ehkä jopa liikaa itsestään onnistumisen myötä.
Loppujen lopuksi, olemme aikalailla kaikki samassa pisteessä tässä elämässä. Kasvatuksestamme, ansioistamme tai elinympäristöistämme riippumatta. Yritämme vain kaikki nauttia elämästämme mahdollisimman paljon, yrittäen kokea kaikkea mahdollista ja loppujen lopuksi, yrittäen vain päästä niin pitkälle kuin vain suinkin mahdollista! Täten, kenenkään ei tulisi vähätellä kenenkään toisen elämää tai sen laatua tavalla tai toisella ellei itse ole itsestään ja omastaan ensin täysin tyytyväinen, ylpeä.
(Postauksen kuvat ovat allekirjoittaneen itse ottamia joten ethän kopioi/käytä omiin tarkoituksiisi ilman lupaa, kiitos!)
